Asumme pienessä kopperossa suurehkossa kerrostalokompleksissa, jonka seinien suojissa majailee myös monta muuta keskiluokkaista perhettä. Meidän homo sapiensien lisäksi kortteliamme pitävät kotinaan erään toisenkin lajin edustajat, joita norkoilee nurkissa ehkä jo enemmän kuin ihmisiä. Nämä felis domesticanakin tunnetut piilokyntiset karvatassut eivät pelkää mitään – ja miksi pelkäisivätkään? Nehän ovat samaa sukua kuin leijonat, tiikerit, ilvekset ja oselotit, ja kaiken kukkuraksi niillä on vielä yhdeksän elämää. Kasvavasta kattipopulaatiosta riittää riesaa, mutta tuovat näiden naukunaamojen touhut toisaalta monesti myös hymyn huulille.

Kadunvartemme kissoilla on omat tarkkaan rajatut reviirinsä. Hiiviskelevät hiirestäjät pysyttelevät normaalisti omissa kerroksissaan, mutta joskus nälkä voi ajaa ne uhkaretkelle rajan toiselta puolelta kutsuvaan keittiöön. Kattoterassin on vallannut käytännössä kokonaan kattinuoriso, mutta saattaa sinne joskus saapastella muutama seniorisiamilainenkin kielipesulle ja päivää paistattelemaan. Jotkut kollit onnistuvat löytämään nokosiaan varten kissan mentävän kolon melkein mistä tahansa, vaikkapa silloin tällöin itsekin päiväunilleen torkahtelevan vartijan kopista.

Kissoille on suotu kaksi tapaa pitää ääntä – kehräys, se lumoavampi, ja nau’unta, se lohduttomampi. Näistä jälkimmäistä esittelevät (ei-niin-)sulosointuiset sopraanot (v)ihastuttavat välillä koko lähistön asukkaita öisillä aarioillaan.

Osa asukkaista haluaisi pitää paikat yhtä siistinä kuin kissa itsensä, ja heitä riipii, kun nämä karvakasat panevat ne sekaisin. Kärjekkäimmät haluavat nostaa kissat pöydälle ja häätää ne heti käpälämäkeen. Maltillisemmat odottaisivat, että ehdittäisiin sanoa vielä muutaman kerran ”kissa”, ennen kuin päätetään, mitä niiden kanssa tehdään. Saapa nähdä, kuka kissan lopulta kylvettää!