When my wife told me she was pregnant, I got that stomach-churning sensation that hits you on a plunging roller coaster. I was excited, yes, but... oh my God. Parenting was for, well, parents.
So here I stand, bug-eyed and sweating buckets like some poorly-drawn cartoon character, the question marks floating in the air around my head while I try to prepare myself for the complete care and responsibility of another living being besides my cat. I'm responsible for making sure this little human doesn't grow up and turn into a complete monster. If the child turns out a social moron-- my fault. If the babe can't find Luxembourg on the map, blame me for not providing a better education. They'll need therapy, and of course that will be on my head too. So many opportunities for wrong turns!
I remember the day my father sat me down and awkwardly told me about the birds and the bees; it was perhaps the most excruciating and embarrassing half hour of both our lives. I can't do that to another human being.
Maybe I'm getting a little ahead of myself here. I can do this, I say; I'll be a great father. My child will be reared a well-rounded, educated, upstanding citizen of the world, and he or she won't hate me.
And then I imagine the baby, still safe within the confines of my wife's belly, suddenly opening an alarmed eye as the thought enters his or her mind: "What if my dad just can't hack it? | Kun vaimoni kertoi olevansa raskaana, vatsani heitti volttia kuin vuoristoradalla konsanaan. Olin innoissani, mutta... voi hyvä jumala. Vanhemmuushan on, noh, vanhempien heiniä.
Tässä siis seison silmät päästä pullistellen ja hiki noroina valuen kuin huonosti piirretyllä sarjakuvasankarilla kysymysmerkkien leijuessa pääni ympärillä, kun yritän valmistella itseäni täydelliseen huolenpitoon ja vastuuseen elävästä olennosta, joka ei ole kissani. Olen vastuussa siitä, että tästä pienestä ihmisestä ei tule täyttä hirviötä. Jos lapsesta tulee sosiaalinen ääliö – minun vikani. Jos napero ei löydä Luxemburgia kartalta, syy on myös minun, kun en ole tarjonnut parempaa koulutusta. Varmaan lapsi tarvitsee terapiaakin ja sekin on minun kontollani. Niin paljon mahdollisuuksia mennä vikaan!
Muistan, kun isäni istutti minut alas ja kertoi hämillään kukista ja mehiläisistä. Se oli ehkä tuskallisin ja noloin puolituntinen meidän molempien elämässä. Enhän minä voi sellaista tehdä toiselle ihmiselle.
Ehkä olen hiukan asioiden edellä. Minä pystyn tähän, minusta tulee loistava isä. Lapsestani tulee tervejärkinen, koulutettu kunnon kansalainen, eikä hän vihaa minua.
Sitten kuvittelen kuinka vauva, vielä turvallisesti vaimoni vatsassa, avaa yhtäkkiä hätääntyneenä silmänsä selälleen, kun hänen päähänsä hiipii ajatus: ”Mitä jos isällä ei ole homma lainkaan hallussa?"
|