Hetki, jolloin Neil Armstrong 50 vuotta sitten laski jalkansa Kuun pinnalle, herätti kunnioitusta, ylpeyttä ja ihmetystä ympäri maailman. Tämäkin sanomalehti kirjoitti, että « tästä lähtien ihminen voi mennä minne ikinä hänen mielensä halajaakin ja hänen kekseliäisyytensä hänet vie… ennemmin tai myöhemmin ihminen varmasti menee vieraille planeetoille ». Mutta ei. Laskeutuminen Kuuhun oli järjetöntä ; tavoite, johon ei pyritty itse päämäärän takia, vaan keinona tuoda esiin Amerikan suunnattomia valmiuksia. Kun tähän kerran oli päästy, ei sitä ollut tarpeen yrittää uudelleen. Vain 571 ihmistä on käynyt maan kiertoradalla, ja sitten vuoden 1972 kukaan ei ole uskaltautunut sen kauemmaksi avaruuteen kuin Des Moinesin kaupungista on matkaa Chicagoon.

Seuraavat 50 vuotta näyttävät hyvin erilaiselta. Matalammat kustannukset, uudet teknologiat, Kiinan ja Intian kunnianhimoiset suunnitelmat sekä uusi yrittäjäsukupolvi lupaavat rohkeaa avaruuskehityksen aikakautta. Siihen kuuluu erittäin todennäköisesti turismia rikkaille seka parempi viestintäverkko kaikille. Pitkällä aikavälillä siihen voi liittyä mineraalien hyödyntämistä ja jopa joukkoliikennettä. Avaruudesta tulee yhä suuremmassa määrin Maan jatke – areena yrityksille ja yksityishenkilöille, ei vain valtiojohdoille. Mutta jotta tämä lupaus täyttyisi, on maailman luotava lakeja joilla hallita taivaita – niin rauhan kuin mahdollisen sodankin aikana.

Tähänastinen avaruuskehitys on keskittynyt helpottamaan maanpäällistä toimintaa, pääasiallisesti satelliittiyhteyksiä viestintää ja navigaatiota varten. Kaksi asiaa on kuitenkin muuttumassa. Ensinnäkin, geopolitiikka lisää paineita lähettää ihmisiä matalan Maan kiertoradan ulkopuolelle. Kiinan suunnitelmissa on saattaa ihminen kuuhun vuoteen 2035 mennessä. Presidentti Donald Trumpin hallinto haluaa amerikkalaiset takaisin sinne viimeistään vuonna 2024. Madaltuneet kustannukset tekevät tästä mahtailusta aikaisempaa edullisempaa. Apollo maksoi nykyrahassa satoja miljardeja dollareita, tänä päivänä lippujen hinta lasketaan kymmenissä miljardeissa.

[…]

On virhe mainostaa avaruutta romantisoituna villinä läntenä, anarkistisena rajana jossa ihmiskunta voi irtautua kahleistaan ja löytää uudelleen tarkoituksen elämälleen. Johtajuus on välttämätöntä, jotta avaruus pystyy täyttämään lupauksensa. Aikana, jolloin maailma ei pääse yhteisymmärrykseen terästankojen ja soijapapujen kaupankäynnin säännöistä maan päällä, se saattaa olla paljon pyydetty. Mutta ilman hallintoa kaikki Maan ulkopuolella olevat mahdollisuudet saattavat parhaimmillaan odottaa toiset 50 vuotta, ennen kuin niitä voidaan hyödyntää. Pahimmillaan avaruudesta voisi tulla Maalle yksi ongelma lisää.

Hetkestä, jolloin Neil Armstrong asetti jalkansa kuun pinnalle, on kulunut 50 vuotta. Teko herätti ihmetystä, kunnioitusta ja ylpeyttä ympäri maailmaa. Sanomalehdet väittivät, että “tästä päivästä lähtien ihminen voi matkustaa ympäri universumia mielensä ja nerokkuutensa mukaan – ja ennemmin tai myöhemmin halutessaan laskeutua eri planeetoille”. Mutta ei. Kuun valloitus oli poikkeus, saavutettu tavoite ja näyte Yhdysvaltojen mahdista, muttei itse lopputulos. Kerran tehtyä temppua ei myöskään ole toistettu. Vain 571 henkilöä on ollut kiertoradalla, eikä kukaan ole vuodesta 1972 lähtien uskaltautunut kurkottaa juuri Des Moinesin ja Chicagon välistä etäisyyttä kauemmas.

Seuraavat 50 vuotta näyttävät varsin erilaisilta. Kustannusten vähentyminen, uudet teknologiset saavutukset, kiinalaisten ja intialaisten kunnianhimoiset suunnitelmat ja uuden yrittäjäsukupolven nousu lupaavat voimakasta kautta avaruuden valloitukselle. Todennäköisesti hankkeeseen sisältyy avaruusmatkailua ja parempia tietoliikenneyhteyksiä – pitkällä aikavälillä jopa mineraalien hankintaa ja julkista liikennettä. Avaruudesta povataan maan jatketta myös yhtiöiden ja yksityishenkilöiden toimialueena – ei vain valtiovaltojen. Visio tarvitsee kuitenkin täyttyäkseen järjestelmän, joka säätelee taivasta sekä rauhan että mahdollisen sodan aikana.

Avaruuden kehityksessä on toistaiseksi keskitytty vain helpottamaan elämää maan pinnalla – pääasiassa satelliittiyhteyksien kehittämiseen televisio- ja radiolähetyksiin sekä navigointiin. Kaksi asiaa on kuitenkin muuttumassa. Ensinnäkin geopolitiikka usuttaa uuteen yritykseen lähettää ihmisiä maan kiertoradan toiselle puolen. Kiina suunnittelee kansansa laskeutuvan kuuhun vuoteen 2035 mennessä. Presidentti Donald Trumpin hallitus puolestaan haluaa amerikkalaisten olevan takaisin kuun pinnalla ennen vuotta 2024. Madaltuneet epäonnistumisen kustannukset tekevät tästä lihastenpullistelusta entistä edullisempaa. Apollon laukaisu maksoi (tämän päivän arvossa) satoja miljardeja. Nyt lipun hintana on ”vain” kymmeniä miljardeja.

[ … ]

On väärin mainostaa avaruutta Villinä läntenä – anarkistisena rajana, jolla ihmiskunta voi pörhistellä höyheniään kukkona tunkiolla ja löytää tarkoituksensa uudelleen. On tärkeää, että avaruutta voidaan hallita. Toistaiseksi maailma ei ole yhtä mieltä edes maallisesta terästynnyreiden tai soijapapujen kaupasta, minkä ei pitäisi olla paljoa vaadittu. Mutta ilman sopimuksia ja sääntöjä on parasta odottaa vielä seuraavat 50 vuotta ennen avaruuden potentiaalin selvittämistä. Pahimmassa tapauksessa avaruus on vain maan yksi uusi ongelma.

Se hetki, kun Neil Armstrong 50 vuotta sitten otti ensimmäisen askeleensa kuun pinnalla, herätti kunnioitusta, ylpeyttä ja ihmetystä ympäri maailmaa. Eräs sanomalehti vakuutti, että “tästä päivästä lähtien ihminen voi matkustaa universumissa minne tahansa hän haluaa ja hänen nerokkuutensa sallii… ihminen tulee matkustamaan planeetoille ennemmin tai myöhemmin.” Mutta ei. Kuuhun laskeutuminen oli poikkeus, tavoite joka ei ollut se varsinainen päämäärä, vaan sen oli tarkoitus osoittaa Amerikan poikkeukselliset kyvyt. Kun se oli kerran tehty, sitä ei tarvinnut enää toistaa. Vain 571 ihmistä on käynyt kiertoradalla; vuoden 1972 jälkeen kukaan ei ole matkannut pidemmälle avaruuteen kuin Des Moines Chicagosta.



Seuraavat 50 vuotta tulevat olemaan hyvin toisenlaiset. Kustannusten laskut, uudet teknologiat, Kiinan ja Intian kunnianhimoiset tavoitteet ja uuden sukupolven yrittäjät lupaavat avaruuskehitykseen uskaliaan rohkeaa aikakautta. Tämä tuo lähes varmuudella mukanaan rikkaille tarkoitettua matkailua sekä kaikille parempia viestintäverkkoja; pitkällä tähtäimellä myös mineraalien hyödyntämistä sekä jopa joukkoliikennettä. Avaruudesta muodostuu yhä enemmän Maan jatke – yritysten ja yksityishenkilöiden, ei vain hallitusten, areena. Mutta tämän lupauksen täyttämiseksi maailmaan pitää luoda oikeusjärjestelmä, joka koskee taivaita – sekä rauhan että, jos tarve on, sota-aikana.



Avaruuden kehitys on tähän mennessä keskittynyt helpottamaan maanpäällistä toimintaa – pääosin lähetystoimintaa koskevaa satelliittiviestintää sekä navigaatiota. Kaksi asiaa tulee nyt muuttumaan. Ensimmäiseksi geopolitiikka antaa uutta sysäystä lähettää ihmisiä Maan matalan kiertoradan ulkopuolelle.
Kiina suunnittelee lähettävänsä ihmisiä Kuun pinnalle vuoteen 2035 mennessä. Presidentti Donald Trumpin hallinto haluaa amerikkalaisten palaavan sinne vuoteen 2024 mennessä. Kustannusten laskun ansiosta tällaiseen pöyhkeilyyn on enemmän varaa kuin aikaisemmin. Apollo maksoi satoja miljardeja dollareita (nykyisessä rahassa). Tänä päivänä lippu maksaa kymmeniä miljardeja.

[ … ]


On virhe mainostaa avaruutta romantisoituna villinä läntenä, anarkistisena rajaseutuna, missä ihmiskunta voi luopua kahleistaan ja löytää kohtalonsa uudelleen. Jotta avaruus voisi täyttää lupauksena, tarvitaan hallintotapa. Aikana, jolloin maailma ei pääse sopimukseen maanpäällisen kaupan säädöksistä koskien teräsharkkoja ja soijapapuja, tämä vaikuttaa isolta vaatimukselta. Mutta ilman sitä kaikki Maan ulkopuolelle jäävät mahdollisuudet joutuvat odottamaan parhaimmassa tapauksessa toiset 50 vuotta, ennen kuin ne voidaan toteuttaa. Pahimmassa tapauksessa avaruudesta muodostuu Maalle yksi ongelma lisää.