Asumme pikkuruisessa asunnossa yhdessä sellaisessa korkeassa kerrostalossa, jotka tarjoavat suojaisan kodin lukuisille keskiluokkaisille perheille. Mutta asuintaloomme ovatkin kovin tykästyneet eläimellisen Felis Domestica -perheen jäsenet, ja näitä asukkaita taitaakin jo olla enemmän kuin Homo Sapiens -perheen jäseniä. Eivätkä nämä sisäänvedettävillä kynsillä varustetut nelijalkaiset, jotka voivat kerskailla mahtavilla maalaisserkuillaan – leijonilla, tiikereillä, ilveksillä ja oseloteilla, pelkää yhtäkään ihmistä rakennuksen lähiympäristössä. Tämä kasvava kissaväestö, jolla on yhdeksän elämää tassunsa hihassa, on kaikkien vaivana ja huolenaiheena, mutta monille myös päivän piristys.

Nämä katukissamme ovat jakaneet reviirinsä tarkasti keskenään. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerroksen hiirenmetsästäjät pysyvät omissa kerroksissaan lukuun ottamatta nälkäisiä ryöstöretkiä keittiöihin rintamalinjan toisella puolen. Terassi on varattu vain nuorukaisten käyttöön, paitsi myös jo edesmenneestä Siamin valtakunnasta peräisin olevat aristokatit saattavat käyttää sitä ajoittain nuolemis- ja auringonottosessioihinsa. Jotkut kollikissat päätyvät harjoittamaan kehräysuntaan äärimmäisen pienissä paikoissa, joissa ei olisi oikeasti tilaa kissanpäiviä viettämään, kuten vaikka vartijan kopissa, josta he aina löytävät vartijaparan torkkumasta. Luoja on suonut näille kisuille kaksi kurkunpäätä: yhden kehräämistä ja toisen maukumista varten – niinpä koko naapurustomme saa kunnian pysyä hereillä vain muutaman kattisopraanon järjestämien yöllisten erityiskonserttien säestäminä.

Jotkut asukkaistamme haluaisivat olla puhtoisia kuin kissa kalosseissa, ja he ärsyyntyvätkin kovin, kun harmaat kissa-asukkaat sotkevat heidän soppensa. Näiden asukaskuntamme haukkojen mielestä kissat pitäisi ajaa ulos kattiruoskilla. Mutta kyyhkysemmät meistä ovat nostaneet kissan pöydälle. Niin, emme tosiaankaan tiedä, ketäpä vielä pyydetään minkäänlaiseen kissanhännänvetoon karvaisten kanssa-asujiemme elinsijan siirtämiseksi!