Asumme pienessä kopperossa suurehkossa kerrostalokompleksissa, jonka seinien suojissa majailee myös monta muuta keskiluokkaista perhettä. Meidän homo sapiensien lisäksi kortteliamme pitävät kotinaan erään toisenkin lajin edustajat, joita norkoilee nurkissa ehkä jo enemmän kuin ihmisiä. Nämä felis domesticanakin tunnetut piilokyntiset karvatassut eivät pelkää mitään – ja miksi pelkäisivätkään? Nehän ovat samaa sukua kuin leijonat, tiikerit, ilvekset ja oselotit, ja kaiken kukkuraksi niillä on vielä yhdeksän elämää. Kasvavasta kattipopulaatiosta riittää riesaa, mutta tuovat näiden naukunaamojen touhut toisaalta monesti myös hymyn huulille.

Kadunvartemme kissoilla on omat tarkkaan rajatut reviirinsä. Hiiviskelevät hiirestäjät pysyttelevät normaalisti omissa kerroksissaan, mutta joskus nälkä voi ajaa ne uhkaretkelle rajan toiselta puolelta kutsuvaan keittiöön. Kattoterassin on vallannut käytännössä kokonaan kattinuoriso, mutta saattaa sinne joskus saapastella muutama seniorisiamilainenkin kielipesulle ja päivää paistattelemaan. Jotkut kollit onnistuvat löytämään nokosiaan varten kissan mentävän kolon melkein mistä tahansa, vaikkapa silloin tällöin itsekin päiväunilleen torkahtelevan vartijan kopista.

Kissoille on suotu kaksi tapaa pitää ääntä – kehräys, se lumoavampi, ja nau’unta, se lohduttomampi. Näistä jälkimmäistä esittelevät (ei-niin-)sulosointuiset sopraanot (v)ihastuttavat välillä koko lähistön asukkaita öisillä aarioillaan.

Osa asukkaista haluaisi pitää paikat yhtä siistinä kuin kissa itsensä, ja heitä riipii, kun nämä karvakasat panevat ne sekaisin. Kärjekkäimmät haluavat nostaa kissat pöydälle ja häätää ne heti käpälämäkeen. Maltillisemmat odottaisivat, että ehdittäisiin sanoa vielä muutaman kerran ”kissa”, ennen kuin päätetään, mitä niiden kanssa tehdään. Saapa nähdä, kuka kissan lopulta kylvettää!

Asumme pikkuruisessa asunnossa yhdessä sellaisessa korkeassa kerrostalossa, jotka tarjoavat suojaisan kodin lukuisille keskiluokkaisille perheille. Mutta asuintaloomme ovatkin kovin tykästyneet eläimellisen Felis Domestica -perheen jäsenet, ja näitä asukkaita taitaakin jo olla enemmän kuin Homo Sapiens -perheen jäseniä. Eivätkä nämä sisäänvedettävillä kynsillä varustetut nelijalkaiset, jotka voivat kerskailla mahtavilla maalaisserkuillaan – leijonilla, tiikereillä, ilveksillä ja oseloteilla, pelkää yhtäkään ihmistä rakennuksen lähiympäristössä. Tämä kasvava kissaväestö, jolla on yhdeksän elämää tassunsa hihassa, on kaikkien vaivana ja huolenaiheena, mutta monille myös päivän piristys.

Nämä katukissamme ovat jakaneet reviirinsä tarkasti keskenään. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerroksen hiirenmetsästäjät pysyvät omissa kerroksissaan lukuun ottamatta nälkäisiä ryöstöretkiä keittiöihin rintamalinjan toisella puolen. Terassi on varattu vain nuorukaisten käyttöön, paitsi myös jo edesmenneestä Siamin valtakunnasta peräisin olevat aristokatit saattavat käyttää sitä ajoittain nuolemis- ja auringonottosessioihinsa. Jotkut kollikissat päätyvät harjoittamaan kehräysuntaan äärimmäisen pienissä paikoissa, joissa ei olisi oikeasti tilaa kissanpäiviä viettämään, kuten vaikka vartijan kopissa, josta he aina löytävät vartijaparan torkkumasta. Luoja on suonut näille kisuille kaksi kurkunpäätä: yhden kehräämistä ja toisen maukumista varten – niinpä koko naapurustomme saa kunnian pysyä hereillä vain muutaman kattisopraanon järjestämien yöllisten erityiskonserttien säestäminä.

Jotkut asukkaistamme haluaisivat olla puhtoisia kuin kissa kalosseissa, ja he ärsyyntyvätkin kovin, kun harmaat kissa-asukkaat sotkevat heidän soppensa. Näiden asukaskuntamme haukkojen mielestä kissat pitäisi ajaa ulos kattiruoskilla. Mutta kyyhkysemmät meistä ovat nostaneet kissan pöydälle. Niin, emme tosiaankaan tiedä, ketäpä vielä pyydetään minkäänlaiseen kissanhännänvetoon karvaisten kanssa-asujiemme elinsijan siirtämiseksi!

Asumme yhdessä pikkuruisista asunnoista kerrostaloyhtiössä, jossa asuu useita keskiluokkaisia perheitä. Mutta Felis Domestica -perheen jäsenet, jotka ovat mieltyneet taloyhtiöömme, saattavat hyvinkin päihittää Homo Sapiens -jäsenten lukumäärän. Koska nämä nelijalkaiset sisään vedettävine kynsineen ja kuuluisine maalaisserkkuineen – joihin kuuluvat leijonat, tiikerit, ilvekset ja oselotit –, eivät pelkää ketään lähiympäristössämme. Lisääntyvä kissapopulaatio, jolla on yhdeksän henkeä, häiritsee kaikkia, mutta tarjoaa viihdykettä monille.

Katumme kissoilla on omat, tiukat reviirirajansa. Pohjakerroksen, ensimmäisen kerroksen ja toisen kerroksen hiirestäjät pysyttelevät omissa kerroksissaan, lukuun ottamatta nälkäisenä tehtyjä yllätyshyökkäyksiä reviirirajojen ulkopuolisiin keittiöihin. Terassi on varattu yksinomaan nuorille, ja muinaisen Siamin aristokraatit käyttävät sitä satunnaisesti turkin nuoleskeluun ja auringonottoon. Jotkin kollit löytävät mukavia nurkkauksia kehräävää unta varten paikoista, joihin kissat eivät mahdu, kuten vartijan kopista, josta tämä raukka saattaa löytyä nukkumasta kissanunta. Luoja on antanut kissoille kaksi kurkunpäätä, joista toinen kehrää ja toinen naukuu, ja jotkut alueemme kissasopraanot pitävät kaikki asukkaat hereillä öisillä konsertoillaan erityistilaisuuksissa.

Siisteydestään tarkat asukkaat ärsyyntyvät harmaiden kissojen sotkiessa heidän tavaransa. Asukaskiihkoilijat ovat vahvasti sitä mieltä, että kissat pitäisi ajaa pois kattiruoskalla. Mutta pulut epäröivät odottaessaan, mihin suuntaan kissat hyppäävät. No, emme tiedä, kuka kutsutaan panemaan kello kissan kaulaan!